Kävin katsomassa Wild- leffan hyvien ystävien kanssa, mikä avasi silmäni ja halun kirjoittaa..
Elokuvassa nainen lähti pitkälle vaellusmatkalle etsimään itseään.
Olemaan sellainen, mitä hänen äitinsä halusi;nauttia elämästä,
jokaisesta auringon noususta ja laskusta.
Sanonta menee;ennen kun pystyy rakastamaan muita, on rakastettava itseään.
Elämä on ollut täynnä ylä ja alamäkiä ja harmonista keskipistettä ei koskaan tulekkaan,
muuten elämällä ei olisi mitään tarkoitusta. Kuitenkin, jos alamäkiä on ollut liian paljon,
alkaa epäillä itseään ja alkaa arvioimaan muiden elämää. Rakastanko minä itseäni?
En rakasta, mutta en myöskään vihaa. Itsensä rakastaminen on vaikea prosessi,
jos löytää itsessään ja olemuksessaan paljon epäkohtia.
Ensin on yritettävä nauttia elämän pienistä asioista tai tuoda elämään jotain iloa;
ystävät, kahvihetket, elokuvat ruoanlaitto, tanssiminen..
kokeilee kaikkea ja on avoin kaikelle uudelle.
En ole rohkea ihminen, mutta yritän olla avoin uusille asioille, hellävarainen itsensä nykäisy ei vain riitä motivaatioon vaan on potkaistava itseään, niin silloin kirosana tietää että se mikä ei tapa niin se vahvistaa.
Elämä menee kovaa vauhtia eteenpäin ja tuntuu, että kaikki ovat paljon pidemmällä elämässään kun minä yritän hölkätä muiden perässä.
Teen kuitenkin parhaani ja olen laatinut joitakin tavoitteita lähielämälleni. Kaikessa en ole vielä varma, enkä vielä tiedä mikä minusta tulee isona ja miksi minusta on, mutta se selviää vain ajan ja kokemusten saapuessa kohdalle.
Nyt tuli tälläinen teksti, ehkä liian syvällinen ja ärsyttävä, mutta kunhan pystyin kirjoittamaan jotain ylös itsestäni jotain pitkästä aikaan.
"Not till we are completely lost or turned around...
do we begin to find ourselves"
-Henry David Thoreau
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti